Lehdelläsoittelua

Miksi pihallaan kannattaa kasvattaa haapaa

Muinoin, kun ystävä lähti talosta, joku isäntäväestä nappasi lehden haapapuusta ja alkoi soittaa. Talonväki jäi lehdellä soittelemaan ja musiikki saattoi kulkijaa alkutaipaleella, se hävisi vähitellen askelten rahinan, linnunlaulun ja veden loiskeen ääniin ja kadottuaan saattoi toistua satunnaisesti vastaantulevan haavan lehtien läpätyksessä.

Haavanlehti on jäykkä. Se on kalkkipitoinen. Sen lehtiruodit ovat litteitä. Lehtiä on runsaasti nipussa, joten haapa ikään kuin heiluttaa mukavalle tuulelle, pieni tuulenvire saa pitkäruotisen lehden havisemaan toista vasten ja navakalle tuulelle lehdet taputtavat.

Kohtaamme ja tunnistamme vastaantulijan näön, kuulon, kosketuksen, tuoksun ja  maun perusteella. Voimme myös palauttaa hänet muistiimme eri aistinalueiden avulla. Vanhin, hämärin ja voimakkaimmin meihin vaikuttava viesti on kemiallinen eli hajuaisti. Myös kuulo on ollut hyvin tärkeä, sillä sen avulla olemme voineet hahmottaa ympäröivää maailmaa pimeässä ja näkemäalueen ollessa rajoittunut. Kuulemme lehtien havinan ja oksien rasahdukset liikkujan osuessa niihin ja hengityksen kevyet tai raskaammat sisäänvedot ja ulospuhallukset. 

Me hengitämme happea sisään ja hiilidioksidia ulos.

Maapallon happi on lähtöisin yhteyttävistä kasveista ja levistä. Syntyvän hapen määrä on verrannollinen niiden kasvuun. Periaatteessa se voitaisiin laskea punnitsemalla metsän puut ja meren levät, mutta suuntaa-antava tulos saadaan helpommin matemaattisista malleista. Niiden perusteella on arvioitu, että maapallolla syntyy 280 miljardia tonnia happea vuodessa. Siitä 46 prosenttia syntyy merissä pääosin levien tuottamana. Kuivan maan kasvit tuottavat 54 prosenttia hapesta.

Pinta-alaan nähden eniten happea syntyy kuivan maan kasvipeitteessä. Tärkeimpiä hapentuottajia ovat Afrikan, Etelä-Amerikan ja Borneon sademetsät. Merissä happea muodostuu neliömetriä kohti huomattavasti vähemmän, mutta koska maapallon pinnasta suurin osa on vettä, merien ja kuivan maan osuudet ovat lähes yhtä suuret. Pohjoiset havumetsät ja kesävihannat lehtimetsät yhteyttävät ja tuottavat happea vain kesäisin.

Happi on jatkuvassa kierrossa. (Yhdessä paikassa levät voivat tuottaa niin paljon happea, että se kuplii ilmakehään. Toisaalla taas happea voi liueta ilmasta mereen.)

Koska kasvit tuottavat kaikkien eläinten tarvitseman hapen ja sokerin, kasveja sanotaan tuottajiksi. Eläimet ovat kuluttajia. (Tätä voi halutessaan kutsua markkinataloudeksi.)

Yksi suurikokoinen puu tuottaa happea kahden ihmisen tarpeisiin. Keskimäärin puu tuottaa reilut sata kiloa happea vuodessa. Ihminen kuluttaa lepotilassa happea 3,5 millilitraa per kilo minuutissa. (Laskelmissa on huomioitava että puu itse käyttää osan tuottamastaan hapesta.) Lehtipuut kuten haapa tuottavat happea enemmän kuin havupuut. Nuoren haavan vihertävänharmaa runko on lehtivihreän värjäämä. Se yhteyttää myös rungollaan. 

Oikeastaan haapa on poppeli, kosmopoliitti Populus. Suomen lehtipuista haapa houkuttaa luokseen eniten muuta elämää. Lehdoissa monet kotilolajit rakentavat kuorensa haavan lehtien kalkista.

Haapa yhteyttää kesällä ja varastoi sokeria kuoreen ja juuristoon. Metsäjänis syö haavan lehtiä ja  ravinteikasta kuorta, se on kasvinsyöjä. Kettu saalistaa metsäjäniksen, se on lihansyöjä. Energia siirtyy kasvista kasvinsyöjään ja siitä lihansyöjään. Ravintoketju voidaan kuvata nuolilla. Nuoli on todellisuutta vastaava merkki, se osoittaa suuntaa. Oikeaa ja vasenta, tulevaa ja mennyttä, ylös, alas ja ympäri. Tätä hetkeä nuoli ei osoita.

Monet metsän sienet ja maaperän hyönteiset ovat hajottajia, kun kettu kuolee, hajottajat pilkkovat sen ruumiin. Hajonneesta ketusta tulee pääosin humusta, hyvää maata jossa sienijuurten verkosto kohtaa puiden ja muiden kasvien juuret ja josta uudet taimet ponnistavat kohti auringon valoa, tulevaisuuteen. Tulevaisuus on abstraktio, se osa ajasta, joka ei ole tapahtunut. Albert Einstein on sanonut: Ero menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä on vain jääräpäisen sinnikäs illuusio.

Tiedätkö mitä metsän sydämessä on?

Eritasoristeys.

Siellä on pieni aukio, sammalpohjalla kasvaa hentoa ruohoa ja matalavartisia nimettömiä kukkasia.

Kylmäasema.

Maakerros on ohut ja ravinteeton

sen alla parkkihalli,

Aukion paikalla on kasvanut suuri puu, en tiedä mitä lajia, varmaan joku aivan tavallinen

moottorihotelli

Puu oli niin suuri että pienempien puiden runkoja nousi sen juuristosta metsään ja toisten puulajien juuret takertuivat sen juuriin, niistä tuli yhtä, sama metsän laajuinen sienijuuri ruokki niistä useimpia 

ja nelikerroksinen hampurilaisbaari.

Puu vanheni, sen pituuskasvu tyrehtyi, ennen pitkää se sairastui ja sai lahovian. Se kaatui metsään, sieniryppäiden peittämiä rungonpätkiä voi vieläkin löytää. Ne näyttävät siirtolohkareilta, mutta sammaleen ja jäkälän sisällä on pehmenevää puuta.

Alimman kerroksen ikkunoista voi katsella hajottajia työssään.

Kun puusta rakennetaan neliömetri seinää, syntyy noin 52 kilogramman hiilivarasto. Kun seinälle asennetaan puinen kirjahylly ja hyllyyn haapapuusta tehtyjä kirjoja (haapa sopii ominaisuuksiensa puolesta hyvin hienopaperiksi), hiilidioksidia varastoituu lisää, se vapautuu kiertoon vasta kun puutuotteet poltetaan tai ne lahoavat. Osa kirjoista ja tekstikääröistä on tehty ja tehdään ruohovartisista kasveista, riisistä, papyruskaislasta, pellavasta, tuohesta, myös ne ovat pienimuotoisia hiilinieluja. Hiilidioksidin lisäksi kirjoihin varastoidaan tietoja, taitoja, tunteita ja tarinoita, sekä muilla kirjaimilla alkavia asioita. Suomessa tähän toimeen tarvitaan 28 hiukan toisistaan poikkeavaa merkkiä, niitä kutsutaan aakkosiksi. 

Kun puu ja aakkoset yhdistetään, puukuidusta tehdyt sivut täytetään pienillä yleensä tummilla kirjainjoukoilla, syntyy kirjallisuutta.

Tasapainon vuoksi noin kahtasataaviittäkymmentä hankittua kirjaa kohti on syytä istuttaa yksi puu.

 

Teksti on kirjoitettu Muodonmuutoksia ry:n Klorofylli -talvileirin alustukseksi, kuvat ylhäältä alas: Pappilanoja (värihiili kartongille, keskeneräinen), Elämänlähde (värihiili kartongille, pigmentti ja öljy jätepuulle, lauta, n. 230 x 230 cm, 2018), Revontulet (sekatekniikka vanerille, a4, 2015)

ONnelliset Ihmiset rakentavat telineitä

Teosluettelo:

1 Kultaista vuorta ei ole. Havainto on muistinvarainen, sanaton paikka

 

2 Vain metsä on meri, kunnes alkaa tapahtua

 

3 Ihmiseen täytyy tarttua saadakseen kiinni

 

4 On isompia asioita, joita en ymmärrä

 

5 Poistan jotain ja näen äänien tanssahtelun, lähde kun vielä ehdit

 

6 Näet huonekalujen läpi talojen yhteiseen sydämeen

 

7 Sanot sen selkeästi, päälläsi on hieman multaa. Hälinää, taustaääniä

 

8 Myös hiljaisuus voidaan tulkita hiljaisuudeksi

 

Navettakalleriassa (Keskitie 5, Luopioinen)

3. – 31.7. 2018

Katos (ja jalkapuu)

Pidän rakenteista, olen rakennusmestarin tytär. Tarkalleenottaen voisin yhtä hyvin olla rakennusmestarin poika, tai jotain siltä väliltä, ehkä kuitenkin eniten poika.

Olen varsin epäkäytännöllinen, perimä siirtyy sivuittain ja järjestyy kimpuiksi. Kadehdin lapsena äitini kykyä herättää luottamusta toisissa eläimissä, itse en herätä luottamusta yhtään kenessäkään, en silloin, enkä nyt.

En silti ole epäonnistunut ihmisenä, sellainen on täysin mahdotonta, jokainen ihminen on lajinsa edustaja ja jollei ole, niin se vasta on hienoa, mutaatio, rajatapaus, uusi laji. Olemme vähälajinen suku.

 

En kuitenkaan elättele toivoa elämästäni uuden lajin ensiedustajana. Yritän vain kirjoittaa kunnes saan itseni rakentamaan lievästi kolmiulotteisen katoksen. Näin mongolitemppelin ja sen katosrakenteen. En heti unohda sitä. Enkä kopioi, se oli tarpeisiini liian todellinen.

Aina pitää tietää

Mitä tekee, kuka on, pitää olla selkeät suunnitelmat ja rutkasti tavoitteita. Mutta kun ei ole, motiivit selviävät aikaisintaan silloin kun olen puolivälissä, yksittäisten teosten nimiä en muista juuri koskaan. Ne on pitänyt antaa näyttelyä, teosmyyntiä tai muuta ulkopuolista toimintaa varten, äkkiä keksitty, pian unohdettu.

 

Raatokarvarin huvila, keskeneräinen, en tiedä mitä tästä tulee, 2018

Olen kutsumusammatissa, se tarkoittaa että tunnen osaavani sen mitä teen, voin epäonnistua, mutta silti osaamisen ja tekemisen pakon tunne on jossain sisälläni, ehkä haiman paikkeilla. Tosiasiassa en osaa mitään muuta. Taiteen sisälläkin osaamisalueeni on kapea, mainonta, markkinointi, verkostoituminen, pohjustus, kehystäminen, viimeistely ja sen tietäminen mitä olen tekemässä, ne eivät kertakaikkiaan suju.

Teoskokonaisuudelle antamani nimen saatan muistaa ainakin jonkin aikaa, sillä on salattu sisältö, osittain aukenematon merkitys. Risteyksiä (Crossroads), Jänismetsä, Lähdesuoja, nimi on virikkeen symboli, tekemisen varjo.

 

Risteyksiä, Crossroads, 2012

Se ei hahmotu asiaproosaksi, mutta kaunokirjallinen teksti saattaa saada varjosta otteen sopivalla hetkellä, heti tai vuosien kuluttua, kun alkaa kaivata Irlantia, Wicklowta ja Tayjärven rengaslaaksoa, Dingleä, taskurapuja, seisovia kiviä ja niiden vedenalaista jonoa, seitsemää sisarta ja sitä tuntematonta naista, joka uskoi salaiseen sisaruuteen ja jätti lapsensa autoon keskelle tietä johdattaakseen meidät kivikehälle. Jos Skotlanti oli kodikas ja tuttavallinen, niin Irlanti oli suorastaan tungetteleva, se tahtoi heti olla paras kaveri ja ikuinen uskottu. Säikähdän aina sellasta ja vielä enemmän sitä, että siellä ei voinut maalata, kaikki irlantilaiset maalarit olivat surkeita (tai tuntui siltä), mutta kirjailijat loisteliaita. Irlanti oli seutua, joka pyrki ottamaan väkisin: jos joku on salaperäistä, sattumat hiukan ihmeellisiä ja yhteys lievästi kohtalokas, otan sen vastaan epäuskoisena, naureskellen ja kevyesti hurmaantuneena, mutta kun kaikki on pelkkää pidätyskyvytöntä ihmettä, niin sitä pelästyy hyvän kerran.

Lähdesuoja, keskeneräisiä teososia, mutta tiedän jollain lailla mitä näistä on tulossa, tieto muuttuu aina välillä, 2018

 

 

Lähdesuoja

Teen Lähdesuoja -teoskokonaisuutta, siihen tulee kolme isoa värihiilipiirrosta, joissa on lyöntimetalliheijastuksia, “Kultajärvi”, “Kuninkaanlähde” sekä vielä nimetön teos, ja niiden eteen suojaaviksi riveiksi jätepuun paloille tehtyjä lähdesuojaotuksia (liitu, pigmentti ja öljy). Pyrin käyttämään materiaaleja, jotka rasittavat ympäristöä mahdollisimman vähän.
Lähdesuoja on monimerkityksellinen asia: se pitää sisällään niin todelliset lähteet kuten vaikkapa kuivunut ja hiljalleen elpymässä oleva Kuninkaanlähde, jota yksi hiilipiirroksista viitteellisesti esittää, ja niiden herkän ekosysteemin suojelun, arkaluontoisten tietojen lähdesuojan, ja naiivisti, ne sisäiset tai ulkomaailmalliset lähteet, joista ideat ja näyt kumpuavat. Lähde kaipaa suojaa.
Yhdistän lähdesuojaotukset kevyesti liikahteleviin rakenteisiin, ne ovat vielä suunnitteluvaiheessa, samoin kuin otusrivistöjä tukevat ja hiilipiirrosten yläosaan tulevat mongolitemppelien kattofasadeja muistuttavat rakenteet, kerään parhaillaan pitkää jätepuuta niitä varten.

 

 

Lähdesuoja:
Lähdesuoja määritellään Suomessa seuraavasti: Yleisön saataville toimitetun viestin laatijalla sekä julkaisijalla ja ohjelmatoiminnan harjoittajalla on oikeus olla ilmaisematta, kuka on antanut viestin sisältämät tiedot. Julkaisijalla ja ohjelmatoiminnan harjoittajalla on lisäksi oikeus olla ilmaisematta viestin laatijan henkilöllisyyttä.

Luonnonlähteiden tilanne:
Luonnonvaraisten lähteiden määrä suomalaismetsissä on vähentynyt rajusti viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Samalla lähteiden luonnontila on heikentynyt yli 90 prosentissa napapiirin eteläpuolisen Suomen lähteistä. Usein luonnonlähteistä alkunsa saavien metsäpurojen tilanne on myös huono. Lajisto on yksipuolistunut tai muuttunut luonnontilaltaan heikentyneissä lähteissä ja puroissa. Osa uhanalaisimmista lajeista on hävinnyt.
Luonnon kannalta lähteillä ja puroilla on vielä tärkeämpi tehtävä kuin helpottaa janoista kulkijaa. Ne nimittäin pidättävät vettä vesistöjen valuma-alueilla paljon ojaverkostoa paremmin. Ilmastonmuutoksen myötä sään ääritilat, esimerkiksi rankkasateet lisääntyvät. Luonnontilaisella valuma-alueella vesi pysyy koko vesistön alueella kuin pesusienessä ja virtaamat tasoittuvat sade- ja kuivuusjaksojen aikana.
Vaikka lähteiden kunto on dramaattisesti heikentynyt, toivoa silti on. Nykyisin metsä- ja vesilaki suojaavat sekä luonnontilaisia että luonnontilaisen kaltaisia lähteitä ja puroja, eikä säilyneitä kohteita saa enää heikentää tai tuhota.
Arvokkaat luontokohteet tulisi lain mukaan ottaa huomioon myös kaavoituksessa. Aina lähteitä ei tunnisteta kaavoittamisen yhteydessä, ja luonnontilaisia kohteita voi jäädä rakentamisen jalkoihin.
Muutaman vuosikymmenen kuluessa lähteet saattavat toipua ainakin osittain itsestään, jos niitä ei peukaloida lisää. Siksi onkin tärkeää säästää ja suojella luonnontilaisten lähteiden lisäksi myös muuttuneita, mutta tyypillistä lajistoa ja ominaispiirteitä säilyttäneitä lähteitä.

 

 

Työnäytesivu

Kaikkea sitä ihminen tekee, kuten työnäytesivun, vanhanaikaiset paperiportfoliot alkavat tässä tilanteessa tuntua puoleensavetäviltä. No, joka tapauksessa tässä on jokunen työnäyte: hiili-, muste- tai lyijykynäpiirros, akvarelli- tai digitaaliväritys tai liitupiirros/pigmenttimaalaus puulle.  Piirrän tai maalaan mieluusti meitä eläimiä. Tai jotain.

 

Kultajärvi

Osa suvustani on kotoisin Mongolian rajalta tai sen takaa. Juurten metsästys on romanttisinta puuhaa mitä tiedän, joten sijoitan kaiken romantiikannälkäni esivanhempiin. Korkeiden paikkojen vaaleanpunainen valo, pienet hallavat ja mieluusti hieman pilkulliset hevoset, leirinuotiot Altain rinteillä. Ei mitään lennättimenhoitoa Ulan Batoorissa Horloogijn Tšoibalsanin tapaan vaan kurkkulaulua, hevosenpääviuluja ja kotkametsästystä. Haukkakin käy.

Jetin kanssa jaettu aamupuuro, nuotioon juoksevat jänikset, etäännytetty hammashoidon puute ja nälkä. Lumileopardeja, valkoisia siperiantiikereitä, Baikaljärven rannalla aamuvoimistelevat kesyt hylkeet. Siellä täällä joku siperianyksisarvisen kallo, jonka sarvenreiässä ylängön tuuli ujeltaa. Tähän väliin lauletaan tsing tsing tsingis khan.

Suomeen muutettuaan sukulaiset sumensivat nimensä onomatopoeettisesti, sitä ennen se oli venäläistetty ja mahdollisesti kiinalaistettu, nimillä ei ole väliä, samalta se kuulostaa yhtä kaikki, kun hampaita puuttuu ja viina maistuu.

 

Tekstin lomassa olevat teokset ovat 2000-luvulta, öljymaalauksia vanerilevyille. Otsikkokuvassa olevan hiilipiirroksen eteen on tarkoitus tulla lattialla seisovia puukuvia, yritän keksiä millaisia, primitivismi on ihanteeni, mutta kykyjeni ulottumattomissa.

ONnelliset ihmiset rakentavat telineitä

ONnelliset Ihmiset ovat rautakauppias Petri Pykäläinen ja kuvataiteilija Tiina Poutanen. Teemme tilallisia installaatioita ja poeettisia teosluetteloperformansseja.

 

Väkivaltaisesti muokattu toimintasuunnitelma G:

Mielentila on avoin, saarella alkaa terminen syksy, ladon ovet eivät pysy kiinni. Astumme ulos järjellisyyden, tarkoituksenmukaisuuden ja terminologian pysyvyydestä. Se on aikaaviepää. Haluamme uida mielettömyyden lehtikasoissa, kehitellä installaatiota jatkuvana prosessina. Seuraavat kaksi vuotta teemme tiloille telineitä. Tanssiessa on toisin, toteutamme maiseman jossa soi g. Pyrimme asteittain kehittyvään tilalliseen installaatiosarjaan, jonka lähtökohtana ovat telineet, niitä liikuttavat tanssijat ja eri soittimilla g:tä soittava sinfoniaorkesteri. Ison keinun vieressä onnelliset animaatioihmiset tanssivat butohia kappaleina ja reikä vatsassa. Monet ovat köyhiä, jotkut nälkäisiä, g:n pituus vaihtelee. Telineet avautuvat ja liikkuvat ympäri tilaa.

Tutustumme olemassaoleviin telineisiin ja niiden käyttötarkoituksiin, unohdamme ne ja alamme rakentaa. Rakennamme ryhmän telineitä, jotka näyttävät g-sävelten ääniltä (ripustustelineet, rakennustelineet, etäisesti telinettä muistuttavat rakennelmat, pyyhetelineet, telineet joilta voisi hypätä, telineet joiden kanssa voi stepata). Käymme merellä ja etsimme sieltä g-soinnun aivan huviksemme. Teemme taide-esineille inhimillisen toiminnan ympäristön, lavastamme tilanteen todeksi. Teatterinomaisuus korostuu varjoissa. Nimeämme teokset poeettisesti kuljeskellen.

Linnavuorista

Hiljennän aina vauhtia Lahdentiellä  Naistenlinnanpolun risteyksen paikkeilla. Syyt ovat henkilökohtaiset, nostan kättä.

Naistenlinna on ensimmäinen tietämäni linnavuori matkalla Pytingin työhuoneelle Luopioisiin, se lienee nuijasodan aikainen suojalinna, sananmukaisesti naisten linna, aikansa turvakoti.

Naistenlinnan vartija, öljy ja lyöntimetalli vanerille, metri x metri 2017

Käännyn Ihariin ja linnavuoria nousee peltomaasta kuin tatteja. Kirvunlinna, Hiitolinna Luikalan saaressa, spiraalipolkuja, porttikiviä, rakennettuja seinämiä. Usein kivillä on kasvot, olen taipuvainen hakemaan niitä, jokainen ihminen on, lähisukulaisemme apinat ovat. On mukavaa kuulua joukkoon.

Pölkky silmällä, värihiili puulle 2017

 

 

Jääkauden jälkeläiset

Pidän kovasti tieteestä. Ja yhdessä työskentelemisestä. En ole mikään ryhmätyöihminen, pikemminkin otan ja toivoakseni myös annan mielikuvia, ideoita, mitä nyt sattuu irtoamaan ja pakenen työhuoneelle ravistelemaan vaikutteet sopivalle alustalle.

Olen aina ollut huono kuvittaja, en omasta halustani, kuvittaisin luullakseni ihan mielelläni, mutta yritykseni tehdä niin ovat olleet liian pelottavia, hävyttömiä, söpöjä, kirjallisia, outoja ja ties mitä, no ei ole kuvittajan tutkintoakaan.

Olen silti tehnyt joitain kuvituksia. Ehdottomasti mukavin työni sillä saralla oli Jääkauden jälkeläiset kirjan taidekuvitus, siinä yhdistyivät tiede, arkeologia ja paleontologia, joista pidän enemmän kuin suklaasta, ja taide, oma yhteiskuntakakun palaseni. Oli hauska lukea populääritieteellistä käsikirjoitusta, palaveerata ja keskustella kirjan kirjoittajien Pirkko Ukkosen ja Kristiina Mannermaan kanssa ja tehdä esihistoriallisia asiavirheitä.

Tiedeyhteydestä huolimatta kuvitusmetodini olivat varsin epätieteellisiä, kuulin ääniä, näin näkyjä ja haistoin menneisyyden nykyhetkessä. Se on varsin tavallinen taiteentekemisen tapa. Usein taiteesta tulee puhuneeksi kuin näennäistieteestä, sen aavistusluonteen kieltäen. En tiedä miksi. Pyhyys, salaisuus, tai romanttisen höperyyden syvä nolous, ehkä ne kaikki saman foliohatun alla.

Kari Enqvist sanoi, että taide saa inspiraatiota tieteestä, ja oli oikeassa, hän jatkoi, mutta tiede tuskin taiteesta.

Three quarks for Muster Mark!
Sure he hasn’t got much of a bark
And sure any he has it’s all beside the mark.

Pirkko Ukkonen ja Kristiina Mannermaa

JÄÄKAUDEN JÄLKELÄISET
Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia

Museoviraston julkaisusarja, 2017